*

Jukka Hautala Kirjoituksia kulttuurin, teologian, kirkon ja koulutuksen tiimoilta. Paikallisia hahmotusyrityksiä yhteisen maailmankylän asioista.

Mandela: unohdettu "Voittamaton"?

Loppukesästä 2009 säpsähdin lukiessani lehdestä otsikon: ”Nelson Mandelan hautajaisia järjestellään”. Säikähdys oli turha. Nelson Mandela ei suinkaan ollut kuollut, mutta televisioyhtiöt ilmeisesti havittelivat yksinoikeuksia Mandelan hautajaiskuvien välittämiseen ja olivat siksi hyvissä ajoin liikkeellä.

Helmikuun 11. päivä vuonna 2010, tuli kuluneeksi 20 vuotta Mandelan vapautumisesta Groot Drakensteinin vankilasta. Kesällä 2009 seurailin Mandelan vaiheita hieman tarkemmin. Valitsimme kesän lomamatkalle äänikirjaksi muun muassa Henning Mankellin romaanin Valkoinen naarasleijona (1993). Tuo romaani liittyy tuoreeltaan Mandelan vapautumiseen ja hänen ensi askeliinsa, joita varjostaa tarkasti suunnitellun salamurhan uhka. Luin kesällä 2009 myös Mandelan omaelämäkerran ”Pitkä tie vapauteen” (Long Walk to Freedom).

Yllätyin vuosien 2009 ja 2010 vaihteessa, miten vähän Mandelan vapautumista maailmalla muistettiin. Vapautumista juhlittiin yllättävän pienellä liekillä suhteessa siihen sympatiaan, jonka Mandela sai tuekseen apartheidin loppuvaiheessa pari vuosikymmentä aiemmin.

Luultavasti juhlinta tuolloin peittyi Euroopan oman trauman purkautumiseen. Berliinin muurin ja koko rautaesiripun katoamista muistettiin laajasti ja näkyvästi. Mukana voi olla ripaus tarkoituksellista vaikenemista. Väitteeni on, että apartheid oli mahdollista kylmän sodan kahtia jakautuneen maailman ansiosta ja takia. Kun tuo maailma hajosi, murtui myös apartheid. Rautaesirippu ei jakanut vain Eurooppaa vaan se asettautui kaikkialle.

Toki jotkut muistivat. John Carlinin romaanin pohjalta Clint Eastwoodin ohjaamana ilmestyi Invictus – Voittamaton -elokuva juuri Mandelan vapautumisen vuosipäivän alla. Eastwoodin ohjaustyö nostaa Mandelan asioiden yläpuolelle nousevaksi sankarijohtajaksi. Morgan Freeman [!] tekee hienon roolityön Mandelana. Elokuvassa kansankunnan yhdistämiseen ja eheyttämiseen liittyvää problematiikkaa käsitellään lopulta melko kapeasti, mutta valittu näkökulma on silti kuvaava. Joka haluaa muistella menneitä, katsokoon ensin elokuvan Huuto vapaudelle (Cry Freedom, 1987) ja päälle vielä Invictuksen (2009).

Ja miksi minä näitä mietin. Mandela on yksi aikamme messias- ja Kristus-hahmo. Hän taisteli oikeudenmukaisuuden puolesta. Oli luja ja taipumaton, mutta samalla kuunteleva ja neuvottelukykyinen. Hänen puheensa sisälsivät napakoita ilmaisuja, jotka kantavat yli kulttuuri- ja kielirajojen. Hänen kärsimyksensä ja kärsivällisyytensä ovat olleet omaa luokkaansa. Mandela tosin on välttänyt ”ristiinnaulitsemisen”. Hänestä on tullut ikoni jo eläessään. Ikoni, johon lika ei ole juuri tarttunut. Lisäksi hän luopui vallasta oikealla hetkellä – toisin kuin muut afrikkalaiset vapaustaistelussa voittaneet kollegansa.

En ole ehdottamassa Mandelaa messiaaksi enkä edes pyhimykseksikään, mutta ehkä täytyy erään elämäkertakirjailijan tavoin todeta, että olipahan ”yksi kynttilä joka paloi muita kirkkaammin”! Uskon myös, että nyt loppuvuodesta 2013 Mandela tulee samaan maailman jakamattoman huomion, aina valtiopäämiehiä myöten. Aikamme tarvitsee hänen kaltaisiaan visionäärejä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän htoyri kuva
Hannu Töyri

Aikamme tarvitsee hänen kaltaisiaan. Kyllä, mutta vähempikin riittäisi. Edes se rehellisyys ja jonkinlainen vaatimattomuus riittäisi nykyisiltä E-Afrikan johtajilta, jotta kansa saisi kaikella kohtuudella sille kuuluvan tulevaisuuden. Nyt ei näytä siltä. Nyt ei tarvita sankareita - hän teki sen mitä tarvittiin - nyt tarvitaan kohtuutta maan johtajilta.

Toimituksen poiminnat