Jukka Hautala Kirjoituksia kulttuurin, teologian, kirkon ja koulutuksen tiimoilta. Paikallisia hahmotusyrityksiä yhteisen maailmankylän asioista.

Oikea sota

Vanha suomalainen virsikirja (1701) ja suomalainen veisuuperinne sen jälkeen ovat kuvanneet ihmisen uskonnollista matkaa sodan termein. Sota on ollut lähes jokaisen sukupolven omakohtainen kokemus. Virsirunoudessa taistelu, vihollinen, sota ja pauhu on valjastettu kuvaamaan kristityn vaikeaa painia sekä sisältä nousevaa että ulkoapäin vaikuttavaa syntiä vastaan. Erottelu on tärkeä muistaa uskonnon sotakuvista puhuttaessa. Sodassa luotetaan Jumalan taistelevan ihmisen rinnalla ja antavan lopullisen voiton. Sota syntiä, ihmisen omaa kurittomuutta, vastaan käydään kahdella rintamalla.

Myös islamissa tunnetaan samainen kilvoittelun (jihad) käsite. Sota on sisäistä taistelua, kilvoittelua ja kamppailua. Tätä on myöhemmin kutsuttu ”suureksi jihadiksi”. ”Pienempi jihad” taas on puolustussotaa islamin ulkoisen aseman säilyttämiseksi tai vahvistamiseksi. Pyhän sodan käsite pyhissä kirjoituksissa antaa tahtovalle käyttäjälleen myös mahdollisuuden soveltaa käsitettä valloitus- ja hyökkäyssotaan. Näin toimi myös kristillinen länsi 1100-1200-luvuilla miekkalähetysten aikaan.

Olen terrori-iskujen jälkimainingeissa lukenut Siionin virsien tekstejä hieman epäsovinnaisesti sodan näkökulmasta ja sijoittanut joihinkin säkeistöihin vähän islamilaista sanastoa. Virressä 185 veisataan näin: ”[Al-Qaeda] on tie, ja se taistohon vie, meille [Allah] on turva ja kilpi. Siis me uskossa vaan, käymme taistelemaan, pyhä on tämä tie pois jo vilppi”. Kuulostaako pelottavalta?

Myös virsi 192 kuulostaa jykevältä: ”Vie meidät, Herra taisteluun, ja rohkeutta anna, niin että sydämen ja suun, käyttöösi voimme panna. Sinua aina tunnustaa ja käydä sotaa oikeaa Ylhäältä anna voima.”

Helsingin Sanomissa julkaistiin 9.6.2006 Muhammad Ali Salihin, kirjoitus ”Rukouskin voi kuulostaa terrorilta”. Muslimina hän pohti kysymystä: ”Olen huolissani siitä, osaavatko Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tietokoneet erottaa rukouksen ja terroristien salajuonen toisistaan”?

Kysymys on rukouksen puhetavan erottamisesta poliittisesta puhetavasta. Puhetavan eroa eivät tietokoneet taida ymmärtää. Mutta ymmärtävätkö kaikki ihmisetkään? ”Rukouskin voi kuulostaa terrorilta”.

Miten voisi toisin kuvata taistelua kohti oikeamielisyyttä ja rauhaa? Minkälaisia vihollisia vastaan ihmisiä tänään marssitetaan? Ketkä ovat käskijöitä ja minkä puolesta taistelua käydään?

Myös uskontososiologian termit ovat muuttuneet. Miltä kuulostaisi nyt esimerkiksi Voitto Huotarin (1981) herätysliikkeisiin sitoutumista kuvaava erottelu ydin- ja äärijoukon välille? ”Äärijoukko” voi herättää mielikuvia, joita Huotari ei 35 vuotta sitten tarkoittanut.

Nykyään äärijoukkoa ovat herätysliikkeiden liepeillä hengailijat, jotka sitoutuvat heikosti tai ei lainkaan liikkeen toimintaan. Ja ehkä äärijoukolla ymmärretään nyt nimenomaan jonkin (fundamentalistisen) uskonyhteisön kovinta ydintä. Kirkon ja herätysliikkeiden sisään on kasvanut äärijoukkoja, jotka ovat nimenomaan tahtovia ja sitoutuneita jonkin tärkeänä pitämän erityisasian suhteen.

Yllä siteeratussa virressä (SV 192) ovat sanat ”oikea sota”. Ilmaisu kantaa kaikua 1600 vuoden takaa kirkkoisä Augustinuksen luonnostelemasta sodan etiikasta eli oikeutetusta sodasta (bellum iustum). Kysymys oikeutetusta sodasta nousi akuutiksi kun kristinuskosta tuli valtionuskonto. Voiko ja millä edellytyksillä kristityt käydä sotaa ja käyttää väkivaltaa systemaattisesti? Kysymys ei ole vanhentunut vaikka vastaukset olisivatkin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Petteri Hiienkoski

Kiitos mielenkiintoisesta keskustelunavauksesta!

Julkisessa keskustelussa on tullut tavaksi samastaa islami(stien)n väkivalta, pyhä sota, jihad, ulkonaisen kristillisyyden piirissä historian saatossa ilmenneeseen väkivaltaan, pyhään sotaan.

Olen kysymystä käsitelly kirjoituksessani "Islamin haaste ja länsimaisen kulttuurin juuret"
http://petterihiienkoski.puheenvuoro.uusisuomi.fi/...

Luterilaisen uskonpuhdistuksen perillisinä meidän suomalaisten tulisi olla tietoisia syistä, jotka kristillisyyden piirissä ilmenneisiin väkivaltaisuuksiin liittyvät.

Syyt ovat näet pohjimmiltaan samat kuin islami(stien)n väkivallassa: maallisen ja hengellisen hallintavallan (regimentin) sekoittaminen toisiinsa.

Edellinen koskee ulkonaisia asioita ja jälkimmäinen sisäisiä asioita. Edellistä harjoittaa maallinen esivalta miekalla ja pakolla, jälkimmäistä kristillinen seurakunta Jumalan sanalla. Edellinen tähtää ulkonaiseen hyvinvointiin, että saisimme viettää turvallista ja rauhallista elämää, jälkimmäinen hengelliseen hyvinvointiin ja ikuiseen elämään tuonpuoleisessa.

Molemmat kuuluvat Jumalan hallintavaltaan vaikka tavoitteet ja välineet ovat erilaiset.

Uskonpuhdistuksen keskeisiä pääperiaatteita oli palata Jumalan sanaan eli Raamattuun (sola scriptura).

Raamatun opetus uuden liiton seurakunnalle on yksiselitteinen: meidän sota-aseemme eivät ole lihallisia vaan hengellisiä, Vapahtaja korosti että hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta.

Ollaan aivan kristillisen uskon ja uskonpuhdistuksen keskeisten rajanvetojen äärellä, jotka erottavat toisistaan oikean ja väärän kristillisyyden, oikean ja väärän sodan.

Tästä on vedetty se väärän johtopäätös, ettei kristillisyydellä olisi mitään sanottavaa maallisiin asioihin, vaan ainoastaan hengellisiin asioihin. Tällä on jälkikristillisessä yhteiskunnassa vaiennettu ja marginalisoitu luonnollinen laki, jonka ääni kuuluu ihmisten omassatunnossa, kenellä kirkkaammin, kenellä hämärtyneemmin.

Vaikka tämä luonnollinen laki pitää 10 käskyn kanssa, sen ymmärtäminen ei edellytä kristillistä uskoa, kristillistä Jumalan tuntemusta.
Ulkonaisena ja ei-hengellisenä lakina se kuuluu maallisen hallintavallan piiriin. Sen noudattamisella ei voi tavoittaa hengellistä hyvinvointia, vaan ainoastaan maallista hyvinvointia: ajallinen siunaus.

Luonnollisen lain tuntemus ja soveltaminen on sen takia arvokasta poliittisille johtajilla, jotka haluavat menestyksellisesti palvella virassaan.

Augustinuksen oikeutetun (iust) sodan käsite koskee maallista esivaltaa. Se on siis erotettava siitä oikeasta eli hengellisstä sodasta, josta Raamattu puhuu.

Luterilainen tunnustus yhtyy augustinolaiseen 'oikeutetun sodan' käsitteeseen, joka siis koskee maallista esivaltaa. Se on ilmaistuna YK:n peruskirjan 51. artiklassa, johon viitataan Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteessa, johon vedoten Ranska pyysi Suomeltakin apua.

Suomen kannalta olennaista on se, täyttyvätkö oikeutetun sodan kriteerit vai eivät.

Jumalan maallinen hallintavalta (regimentti) perustuu siis siihen, että maallinen esivalta on Jumalan asettama ja sillä siis on legitiimi oikeus väkivallan käyttöön omassa lain käyttöpiirissään. Koko kansainvälinen oikeus nojaa itse asiassa tähän valtion suvereeniuden periaatteeseen.

Maallisen esivallan eli valtiovallan oikeus väkivallan käyttöön ei ulotu toisen valtiovallan alueelle. Tästä seuraa, että hyökkäyssota ei oikeutettu, kun taas puolustussota on oikeutettu.

Kun Ranskan hallitus on todennut joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja olevansa sodassa, kysymys kuuluu pitääkö se paikkansa ja kuka on hyökkääjä ja miten sitä vastaan puolustaudutaan?

Toimituksen poiminnat