*

Jukka Hautala Kirjoituksia kulttuurin, teologian, kirkon ja koulutuksen tiimoilta. Paikallisia hahmotusyrityksiä yhteisen maailmankylän asioista.

Kolme kirjettä Laestadiukselle -oopperan jälkimietteitä

  • Kolme kirjettä Laestadiukselle -oopperan jälkimietteitä

Suomi100 ja reformaation 500-vuotisjuhlaan humussa on kuultu kaksi uutta oopperaa suomalaisista herätysliikemiehistä. Aiemmin kevättalvella ilmestyi Paavo Ruotsalaisen persoonaa peilaava Herääminen -ooppera (Kapsäkki). Heinäkuun lopulla Lohtajan kirkkomusiikkijuhlilla sai kantaesityksensä Kolme kirjettä Laestadiukselle.

Kolmen kirjeen puhe Laestadiukselle

Kyseessä on vahva teksti. Michael Baran libretto tuo Laestadiuksen persoonan ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen välille kasvaneen kuilun näkyväksi. Vähän Viimeisten kiusausten tapaan tarinan kehys on kuolinhetken kynnyksellä. Laestadiuksen kuolinhetkellä enkeli Sofia, Viisaus (Laura Mäkitalo) tuo hänen luettavakseen kolme kirjettä nykyajasta. Kirjeet sisältävät vanhoillislestadiolaisuuteen liittyviä teemoja, jotka ovat pulpahtaneet voimalla julkiseen keskusteluun. Keskustelu Sofia-enkelin, Lars Levin (Esa Ruuttunen) ja kirjeiden kirjoittajien välillä tapahtuu kuvitteellisessa ”välitilassa” ennen kuin Laestadius pääsee rauhassa menemään.

Ensimmäisessä kirjeessä vuodelta 1993 Aila kertoo siitä, miten hänen ammattilaulajauransa 1960-luvulta lähtien johti välirikkoon yhteisönsä kanssa. Laestadiuksen nimeä kantava liike hylkäsi hänet. Vanha Laestadius lukee kirjettä hämmentyneenä ja nousee saarnastuoliin pitämään Ailan puolustukseksi vahvan tekopyhyyttä arvostelevan saarnan.

Toinen kirje tuli Liisalta vuodelta 2003. Liisa oli onnettomuudekseen nainut körttipapin. Tämän seurauksena perhe ja yhteisö katkaisivat välinsä Liisaan. Lars nousee jälleen saarnatuoliin Lapin-Marian rohkaisemana ja saarnaa voimallisesti kaikenlaisten ja erilaisten ihmisten samanarvoisuudesta Jumalan edessä.

Kolmas kirje on Maijalta vuodelta 2003. Maija oli joutunut pienenä tyttönä sukulaismiehensä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Tapausta ei koskaan selvitetty. Maijaa vaadittiin vaikenemaan ja ”Jeesuksen veri” asetettiin hänelle suukapulaksi. Tämän kuultuaan Lars murtuu ja esittää joukon kysymyksiä, joita hänen ajaton ja paikaton keskustelukumppaninsa Sofia nimittää ”oikeiksi”.

Jyrki Linjaman väkevä, moderni ja rytmiikaltaan haastava musiikki tukee ja syventää librettoa. Hän mukaansa musiikissa toistuu kolme teemaa: ahdistuksen, kiitoksen ja koraalin sävelkuvat joilla hän ilmentää teologista jatkumoa gregoriaanisesta musiikista luterilaiseen koraaliin ja kansantoisintoihin. Tekijät – Baran ja Linjama – nojaavat Leastadius-tulkinnassaan Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen kirjaan Lars Levi Laestadius – Yksi mies, seitsemän elämää (Kirjapaja 2011) sekä Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittamaan teokseen Maijan tarina (Kirjapaja 2012).

Jälkiarviointia

Herätysliikeviitekehyksessä teos on mielenkiintoinen. Väistämättä siinä limittyvät Paavo Ruotsalaisen ja Lars Levi Laestadiuksen tarinat. Teoksen kokonaiskehyksessä on yhtäläisyyttä Viimeisen kiusausten kanssa. Tämän lisäksi libretossa on intertekstuaalisia viittauksia Paavo Ruotsalaiseen ja herännäisyyteen. Katsojan ja kuulijan silmissä nämä tarinat yhtyvät lopulta solisti Esa Ruuttusen persoonassa. Näin tarkasteltuna molempien oopperoiden taustalla on pelkistetty ja yksinkertainen viittaus: ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta. Jumalan armoa on julistettava kaikille vapaana ihmisen asettamista rajoituksista ja tekopyhyydestä.

Vanhoillislestadiolaisuus on tänä päivänä mielenkiintoisessa vaiheessa. Sen hengellinen perintö kiinnostaa laajasti, mutta yhteisöllä itsellään on kompleksinen suhde julkisuuteen ja niihin muotoihin, joiden kautta keskustelua käydään. Tämä kahtiajakoisuus ei liity vain oopperaan kulttuurimuotona, vaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-kirjaan ja sen pohjalta tehtyihin paljon katsojia keränneisiin teatterisovituksiin. On vahinko, jos liikkeen piirissä ei virallisesti voida katsella, kuulla ja osallistua näiden taidemuotojen synnyttämiin vaikutelmiin.

Jotenkin näin ulkopuolelta tilannetta havainnoivana toivoisin, että vanhoillislestadiolaisten yhteisöjen jäsenet ja johto uskaltaisivat altistaa itsensä keskustelulle. Sulkeutuneisuus ja vaikeneminen alleviivaavat niitä piirteitä, joita liikkeen elämästä on tuotu julkisuuteen. Olisiko keskustelu pahasta? Siinä missä yksilötasolla ihmisellä on katvealueensa, pimeät puolensa ja sokeat pisteensä, samat toistuvat myös yhteisöjen tasolla. Niiden avaamiseksi tarvitaan sekä sisäistä työskentelyä että ulkopuolisten peilien välittämää tietoisuutta. Tämä sama pätee tietysti muihinkin traditioihin. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä vaikuttaa lukuisia sivistyneitä maallikkoja ja teologeja, joilla olisi varmasti edellytyksiä silloittaa ja sanoittaa tuntemuksia.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat