Jukka Hautala Kirjoituksia kulttuurin, teologian, kirkon ja koulutuksen tiimoilta. Paikallisia hahmotusyrityksiä yhteisen maailmankylän asioista.

Rajoja kolistemassa

  • Rajoja kolistemassa

Jussi Halla-ahon, Teemu Laajasalon ja Joonas Nordmanin välinen keskustelu lauantaina 18.5.2019 Kirkkopäivillä Jyväskylässä oli noussutta ennakkokohua huomattavasti laimeampi. Liekö tähän vaikuttanut paine, joka tilaisuuteen ennakolta liittyi. Vai olisiko sisältö ollut sama ilman etukäteispolemiikkia, mene ja tiedä. Tilaisuuden valopilkku oli Joonas Nordman. Hän onnistui keskustelun edetessä haastamaan Halla-ahon. Heidän näkökantojensa ero kiteytyy oikeastaan eettisyyteen: saako ihmisestä sanoa mitä tahansa vai onko sanomisessa oltava aina järki ja sydän mukana.

Käyty keskustelu nosti mieleeni kaksi huomiota.

 

1. Sananvapaudesta

Termi ”sananvapaus” jäi oikeastaan määrittelemättä olennaisilta osin. En ole juristi, mutta ymmärrän, että länsimaisessa perinteessä sananvapaus liittyy erityisesti lehdistön/median sananvapauteen suhteessa hallitus- ja viranomaisvaltaan (Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä 13.6.2003/460). Perustuslaissakin sanavapaus on kytketty nimenomaan mahdollisuuteen julkaista asiaansa ilman viranomaisen sitä ennakolta estämättä. Tämä julkaisutoiminnan taustalla on taas oletus päätoimittajan vapaudesta – ja vastuusta.

Sananvapaudessa, vaikka se perustuslain (11.6.1999/731, 2 luvun) 12 §:n mukaan kuuluu perusoikeuksiin, ei ole ensi sijassa kysymys siitä, että yksilö saa sanoa mitä tahansa, koska tahansa ja kenestä tahansa. Sananvapauden yhteisöllistä, julkista luonnetta ei Jyväskylän keskustelussa mainittu juuri lainkaan. Keskustelussa keskityttiin ainoastaan yksilön perusoikeuteen esittää mielipiteitään. Ja viimeksi mainittua sananvapauden muotoa käsiteltiin sen reunoja koetellen. Halla-aho mainitsi useampaan otteeseen turhautumisensa siihen, jos jatkuvasti pitäisi varoa sanomisiaan, ettei jollekin vain ”tulisi siitä paha mieli”. Sananvapaus tiivistyi eräänlaiseksi oikeudeksi sanoa halventavasti kenestä tahansa mitä tahansa. Mieluiten ehkä juuri itseään suojattomammassa ja hiekommassa asemassa olevasta.

Sananvapauden suhteen onkin tapahtunut nopea toimintaympäristön muutos. Vielä pari vuosikymmentä sitten ihminen saattoi kanavoida äänensä laajempaan levitykseen ainoastaan jonkin median seulan kautta, tai kokoontumalla yhdessä ilmaisemaan mieltään. Sosiaalisen median läpimurto on tehnyt jokaisesta yksilöstä periaatteessa pieniä lehtitaloja ja omia päätoimittajiaan – silloinkin, kun kirjoittaja toimii anonyymina. Laki sananvapaudesta tai sananvapaus perusoikeutena vaatii tästä johtuen rinnalleen tarkempaa määrittelyä.

Tällaista määrittelyä on yritetty hahmottaa juuri ilmestyneessä julkaisussa ”Sanat ovat tekoja” (http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161613). Sen yhtenä suosituksena on, että valtioneuvosto päättäisi vihapuheen vastaisen toimintaohjelman laatimisesta.

 

2. Haitallisesta häirinnästä

Suomalaisista suurin osa on, on ollut, tai tulee olemaan osa työyhteisöä. Suomalaista työelämää normittaa sovitut pelisäännöt. Työturvallisuuslaki (738/2002) säätelee muun muassa sitä, minkälainen käyttäytyminen, puhuminen tai ilmeily työpaikalla ei ole sallittua. Mikäli henkilö kokee uhkaa, tai kokee tulleensa häirityksi, pilkatuksi, tai muuta sellaista, työnantajan on puututtava asiaan.

Toisin sanoen, ihmisen on osattava käyttäytyä ihmisiksi kanssaihmisiä kohtaan työelämässä, joka laskennallisesti haukkaa noin 50%:a ihmisen valveillaoloajasta. Olisi melko outoa, jos suomalaisilla ei olisi työelämän ulkopuolella olemassa tajua siitä, minkälainen käytös on yhteisössä sallittua, hyvää ja järkevää.

Jussi Halla-ahon rauhallisesti soljuva puhe oli argumentointia sen puolesta, että ihmisellä pitää olla oikeus niin yhteiskuntaa kuin toisia kohtaan sanoa mielipiteitä, olivatpa ne miten ivaavia, herjaavia tai typeriä tahansa. Omissa sinänsä asiallisella tyylillä ja nuotilla esitetyissä kommenteissaan hän viljeli taajaan piiloaggressiivisia ilmaisuja (esim. ”ihmiset murenevat henkisestä mitättömistä ärsykkeistä”, ”kiljukaulat”). Mikäli tätä puhetapaa tarkasteltaisiin haitallisen häirinnän ja epäasiallisen käyttäytymisen määritelmien läpi, olisi toivottavaa, että ainakin työmaalla – ja eikö julkisuus ole poliitikon työmaata – olisi käyttäydyttävä toisia ihmisiä kunnioittavasti. Halla-ahon puhe oli ihmisten kokemusta väheksyvää ja tunnekylmää, ylimielistä. Jos Suomi olisi työpaikka, Halla-aho olisi jo aikoja sitten otettu esimiehen puhutteluun ja hänen kanssaan olisi sovittu siitä, millä tavalla työpaikalla käyttäydytään ja miten työkavereista/työkavereille voi puhua.

 

Lopuksi

Mitä muuten tulee ihmisen tarpeeseen puhua, höpöttä ja ilmaista itseään, voi sitä pohdiskella lisää lukemalla http://jukkathautala.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240493-sanan-voima-ja-some-etiikka.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat